Se, että avasimme viikonloppuna Päivällisteatterin pienen näyttämön, on yhtäaikaa taidepoliittinen, yhteiskunnallinen ja ennen kaikkea taidesensitiivinen teko. Kuulostaapa hienolta.
Teatterimme norminäyttämön ollessa 60 paikkainen, on piskuinen 6 paikkainen pieni näyttämömme juuri sen kymmenen prosenttia edellisestä. Sopivaa. Kuusi on maaginen luku. Se on istuvan ihmisen muotoinen. Tasapainoinen numero.
Ja ennenkaikkea se on määränä vähän. Siksi on viehättävää johdattaa kuusi halukasta katsojaa alas teatterimme kellariin, entiseen miesten pukuhuoneeseen, jossa mininäyttämömme sijaitsee. Poikkeuksetta reaktio on huvittunut, epäuskoinen, mutta vahvasti kiinnostunut. Se, että esiintyjälle, tässä ensimmäisessä tapauksessa taiteilija Korpisalolle, jää näyttämötilaa noin metri kertaa puolitoista metriä, on vahva alleviivaus siitä, että teatterissa kaksi ihmistä kohtaavat. Katsoja ja katsottava. Esitys, taide, sisältö, substanssi, sanoma, tunne, organismi, ihminen, liha, henki. Ne kaikki ovat siinä, taatusti samassa tilassa katsojan kanssa, syömässä samaa happea.
On sanomattakin selvää, että tämä on epäkaupallisuuden huipentuma; alkuperäistä teatteria, jossa ainoana intensiteettinä on näyttelijän työ eli tarinan kerronta. Muuta siihen ei ole edes yritetty laittaa. Kuusi katsojaa ei tuota mitään aineellista. Mutta se, että nämä kuusi katsojaa kohtaavat Eetun, hänen kertomansa Nikolai Gogolin tarinan, toisensa siinä pienessä mustassa kuutiossa, on pyhä hetki, joka on täynnä mahdollisuuksia. Siinä ei tuotanto merkitse mitään, ei tuotto, ei kysymys siitä, onko kannattavaa jatkaa. Siinä on vain tarina. Tarina aiheuttaa mielensähköä. Reaktiota, tulkintaa, ajatusprosesseja. Kun kertoja on lähellä, se aiheuttaa ihmiseen kohtaamisen kokemuksen, joka Gogolin tarinan muodossa irtaannuttaa historiaan ja kulttuuriperimään, kansantarinaan, kansaan. Historiallistaminen psyko-ontologisella tasolla. Siinä se taidepolitiikka ja -sensitiivisyys. Puhdistautuminen.
Yhteiskunnallisuus tässä projektissa toteutuu, kun kaiken tuon äskeisen käsittää. Missä ovat pienet kulttuuritilat? Missä ovat kellariloukot, kämpät, rosoiset aukeamat kivijaloissa, jotka vapauttavat tekemään? Miksi taide on suljettu monumenttien sisään? Miksi taiteen toteuttaminen vaatii rahalla toimivan rakennelman? Miksi on unohdettu, että sisämaassa, kaukana keskuksista, on myös ihmisiä, jotka metsästävät kohtaamista, kokemusta, taiteen avaavaa kärpässieniuutetta. Usein tämä unohdetaan täällä syrjäseudulla kaikkein pahiten itse. Milloin ja kenen käskystä teatteri ja taide lakkasivat olemasta leirinuotion ympärille kerääntyneiden ihmisten tarinavirtaa? (ja milloin sisämaasta tuli syrjäseutua?)
Kuusipaikkainen näyttämömme vieraannuttaa. Se on fyysisesti brechtiläinen, koska se pakottaa esityksen ulos illuusiosta. Illuusiolle ei jää mahdollisuutta, koska esitys on väistämättä olemassa, halusi tai ei. Jos näin on ollut meidän norminäyttämöllämmekin, niin nyt sitten allaviivaustussilla vahvasti päälle töhrittynä! Pieksämäki Verfremdung!! Tulkaa tsiigaa. Haistatte teatterin.
